Historiallis-kriittinen metodi on vuosien varrella herättänyt kiihkeitä tunteita. Toisille se on ollut aidon tieteellisyyden mittari ja toisille lähes kirosana. Metodien mullistus 2000-luvulla on kuitenkin muuttanut tilanteen. Vanha menetelmä on lähestulkoon syrjäytetty. Dosentti Timo Eskola selittää esseissään tähän johtaneita syitä.

Jokaisen esseen lähtökohtana on tietty analyyttinen löytö: keskiaikaisen Koraani-kritiikin vaikutus Reimaruksen teoriaan, Güttgemannsin löytämä muotokritiikin metodinen paradoksi, ajatus Heideggerin filosofian esteettisestä fasismista, tai kielellisen käänteen tuoma mullistus humanististen tieteiden metodologiaan. Suurena yhteisenä nimittäjänä kaikkien esseiden lähestymistavalle on näkemys siitä, että positivismin kuolema ja induktivismin kriisi ovat asettaneet perinteisen käsityksen metodista sellaisenaan kyseenalaiseksi.

Tutkijoista juuri kukaan ei nykyään enää käytä historiallis-kriittistä menetelmää sellaisenaan. Siksi on korkea aika kysyä: mitä metodin jälkeen?