Veikko Salon ja Helvi Salon (o. s. Tiuraniemi) liki seitsemäänsataan kirjeeseen sota-ajalta pohjautuu tämä kertomus heidän rakkaudestaan, mutta myös moneen muuhun tarinaan Kemijoen varresta. Kertomus alkaa tammikuussa 1940, kun Veikko kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä talvisodasta. Tarina jatkuu aina siihen saakka, kun Koivun kylän asukkaat pakenevat Saksan armeijan tieltä lokakuun alussa 1944. Tarina on heidän sanoillaan, siihen mitään lisäämättä, pieniä taustatietoja ja välimerkkejä lukuun ottamatta.

Kirja kertoo Veikon ja Helvin sukulaisten ja tuttavien elämästä Tervolan Koivun ja Rovaniemen Jaatilan kylissä, Kemijoen varrella Rovaniemen ja Kemin puolivälissä. Talvisota on selvästi ollut sissialiupseeri Veikon tulikaste, sen jälkeen ei sodassa pahempaa voinut olla. Sallan rintamalta tulee lyhyitä kommentteja sodan loppumiseen maaliskuun puolivälissä saakka, siihen saakka kun ”ryssä rauhoitettiin”, kuten Veikko sen ilmaisi metsämiehen paatoksella. Veikko joutui palvelemaan vielä kesäkuun alkupuolelle saakka, ja sai jo ensivaikutuksia siitä, miltä pitkät lomanvälit tuntuvat, ”ensimmäistä kertaa tänä vuonna näin hameen” kertoo hän toukokuussa 1940 Saijan lossilta.

Suurin osa tarinoista on jatkosodan ajalta, alkaen kesäkuussa 1941. Avioliitto, melkeinpä myrskyisän seurustelun jälkeen, saman vuoden heinäkuussa, kesti Veikon kuolemaan saakka 1982. Ensimmäiset kolme vuotta menivät sodan merkeissä, lomien välinen aika oli jopa puoli vuotta. Se ei ollut hiljaista aikaa, vaikka ei tavattukaan, eikä varsinkaan sanatonta aikaa! Veikon jatkosodan sotapolku kulki Sallasta Alakurtin ja Kajaanin kautta Pohjois-Karjalaan, Karhumäen tienoille ja sieltä sitten Sodankylään saakka saksalaisia häätämään.

Kylässä tapahtui. Tulivat talvisodan aikana ruotsalaiset vapaaehtoiset ja saamelaiset evakot, jatkosodan alussa tulivat saksalaiset sotilaat, tulivat venäläiset vangit ja monet muut kulkijat. Karjalaisia evakkoja ystävystyi Helvin perheen kanssa. Jehovan todistajia pidätettiin.

Nuorisoseuran talolla oli vilskettä. Jos se ei ollut saksalaisten komennuspaikkana, oli siellä illanviettoja, joita järjestämässä Helvi oli aktiivisesti mukana, oli viihdytyskiertueita, oli työvelvollisia. Ja useasti upseereja ja muita kulkijoita asui vuokralla Setälän talon tuvassa. Asukkaita, apulaisia, aseman sähköttäjätyttöjä, vuokralaisia ja vieraita pyöri niin paljon, että se tämän päivän mittapuiden mukaan tuntuu mahdottomalta. Saksalaisiakin yöpyi Setälässä ja Helvi sai vakuutella, ettei yhtään välitä heistä. Saksalaiset aiheuttivat tarinoita sekä kylällä että Veikon kertomuksissa rintamalta.

Toinen keskeinen paikka oli legendaarinen Koivun rautatieasema. Sinne ”mentiin junille” kuuntelemaan uutisia ja tapaamaan tuttuja, junan rappusilta lomalaiset sotilaat huutelivat, että se ja se lähettää terveisiä sille ja sille, tärkeitä uutisia että hengissä ollaan ja tervehditään. Huhuja liikkui runsaasti ja viimeisimmät kuultiin junilta.
Helvi kertoo hyvin elävästi ja huumorilla tapahtumista kylällä, sikäli kuin kotitöiltä, lottatehtäviltä ja nuorisoseuran toiminnalta ehtii. Kirjoittaa piti myös veljille ja veljien kanssa varttuvalle Eskolle. Lähinnä ovat tietysti omaiset ja sukulaiset mutta myös kyläläiset saavat osansa, monet ovat hauskat kommentit. Lapsen syntyminen kesällä 43 oli tietysti suuri ilon aihe. Nimiä on kirjassa liki neljäsataa. Eletään talon töiden rytmin mukaan. Perustarvikkeet, kuten puolipohjalliset, ovat tärkeitä. Mutta myös sodan kurjuus ja tragiikka ovat mukana, Helvin serkkujen kuolemiset sodassa ja veljen vakava haavoittuminen sekä Veikon siskon miehen kuolema aivan sodan loppuvaiheissa, luovat suuren surun.

Kirja antaa elävän kuvan elämästä pohjoisen maaseudulla. Huumorin avulla pyristellään eteenpäin, asioista keskustellaan ja eletään jo jonkinlaista ”esi-informatiivista maatalousyhteiskuntaa”. Naisilla on suuri vastuu elämän sujumisesta ja sen he hoitavat urheudella ja verkostoitumisella. Nykyajan sanonta, mutteipa siihen muutakaan keksi. Metoo-tapauksia kuvataan muutamia ja Helvi antaa selvän, vapaan naisen, vastauksen.

Veikon kommentit sodasta eivät paljon sotimisesta raportoi, mutta kylläkin varsinkin asemasodan aikana kavereiden edesottamuksista, lotista ja päivittäisistä rutiineista, vaikka tietysti rakkaus- ja mustasukkaisuus- asiat olivat päällimmäisimpinä. Hän kirjoittaa myös paljonpuhutuista ihmislihan syömisistä, rintamalla juopottelusta ja tappeluista. Veikko kirjoittaa myös erittäin kauniisti ja romanttisestikin ”Viena Kuusta” ja kuutamoilloista rintamalla ja kotona.