Kerrottu luokka - pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus yhteiskunnallisten valta- ja vastakertomusten kentillä käsittelee työväenluokkaista tarinankerrontaa perinteisen luokkayhteiskunnan joutsenlaulun aikaan. Pitkän 1970-luvun (n. 1968-1982) suuressa murroksessa suomalaisen yhteiskunnan katsottiin hiljalleen keskiluokkaistuvan. Vaikka eri yhteiskuntaluokat lähenivät toisiaan, oli aikakausi myös luokkaan kiinnittyneen julkisen keskustelun - luokkapuheen - kukoistuskausi niin Suomessa kuin muuallakin länsimaissa. Tutkimuksen pääkysymys on: millaista luokkapuhetta suomalainen pitkän 1970-luvun työläiskirjallisuus tuottaa? Luokkapuheen näkökulmasta kaunokirjallisuudella on kaksoisrooli: se on fiktiivistä omalakista kertomataidetta, mutta myös foorumi yhteiskuntakritiikille tai sosiologisvaikutteiselle julkiselle keskustelulle.

1960-70-lukujen murrosaikana kantaaottavuus läpäisi suomalaisen kaunokirjallisuuden kentän kenties vahvemmin kuin koskaan ennen. Samalla Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia (1959-1962) inspiroi ja haastoi kirjailijoita kirjoittamaan omat historiatulkintansa romaanisarjojen muotoon. Perinteisten luokka-asemien murtuessa kirjailijoilla oli tarve pohtia yhteiskunnallisen itseymmärryksen teemoja: miten tähän on tultu, missä nyt ollaan ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tutkimusaineistoksi rajautui lopulta työväenluokkaisuuteen kiinnittyneet 94 romaania ja 24 novellikokoelmaa 48 eri kirjailijalta. Teosten kirjoittajat ovat niin aikakauden tunnetuimpiin lukeutuneita (mm. Alpo Ruuth, Pirkko Saisio, Lassi Sinkkonen ja Hannu Salama) kuin jo pitkälti unohtuneita (mm. Aarni Vartiainen, Paula Karasti, Juhani Pusa ja Erkki Lindgren) kirjailijoita.

Kerrottu luokka on monitieteinen tutkimus. Siinä tulkitaan historiallista ajanjaksoa emansipatorisella tutkimusotteella (uusi sosiaalihistoria ja kulttuurihistoria), kertomuksentutkimuksen (valta- ja vastakertomukset) ja sosiologian (luokkatutkimus) viitekehyksessä käyttäen pääasiallisena alkuperäislähteenä vahvasti kirjallisuudentutkimukseen sidottua aineistokokonaisuutta (kaunokirjallisuus). Sisällönanalyysimetodia hyväksikäyttäen tutkimusprosessin aikana tyypiteltiin ja teemoiteltiin kohdeteoksia erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden alle, minkä jälkeen tutkijan katse kohdistettiin tarkemmin tiettyihin teoksiin.

Väitöskirjassa kohdeteoksia luetaan neljän yhteiskunnallisen suuren kertomuksen kontekstissa. Nämä ylirajaiset länsimaiset kertomukset ovat (1) vaurauden valtakertomus, (2) toiseuden ja köyhyyden vastakertomus, (3) työväenliikkeen konfliktikertomus sekä (4) jälkikertomus hyvinvointivaltiosta. Kohdekirjailijoiden tarinankerronnan keskiöön nousevat vaurauden tai keskiluokkaistumisen alta paljastuvat luokkakulttuurit, yhteiskunnan vähäväkisten ääni sekä työväenliikkeen sisältä tuotettu kritiikki liikettä kohtaan. Hyvinvointivaltio taas ei kohdekirjallisuudessa nouse yhteiskuntaa määrittäväksi käsitteeksi. Tutkimus tuo uuden sosiaalihistorian ohjelman mukaisesti ”alhaalta ylöspäin” tuotettuja avauksia lähihistorian tutkimuskentälle.

Työläiskirjallisuutta on yleisesti pidetty maskuliinisena ja ideologisena kirjallisuutena. Kerrottu luokka monipuolistaa tätä kuvaa. Pitkän 1970-luvun aikana luokkakuvastoa tuotettiin mitä moninaisimmista näkökulmista (sukupolvi, sukupuoli, työmarkkina-asema, poliittinen suuntautuminen) ilman suoranaista aatteellista pohjavirettä. Kohdekirjailijat olivat usein kriittisessä suhteessa julkisen sanan portinvartijoihin - niihin, joiden ääni kuului aikalaisille (uusvasemmisto/edistysuskovaiset) sekä niihin, jotka ovat myöhemmin kertoneet tarinaa ”ylipolitisoituneesta” 70-luvusta (taistolaiset/aikakauden päättäjät). Tutkimuksen keskeinen väite on, että vielä 1970-luvulla laajalle levinnyttä, arkista yhteiskunnallista luokkapuhetta tuotettiin myös työväenluokan äänellä, luokan sisältä. Tämä luokkapuhe hiljeni seuraaville vuosikymmenille mentäessä.

Väitöskirja tarjoaa uusia näkökulmia ajankohtaiseen teemaan: länsimaisen työväestön ja modernisaation vaikeaan suhteeseen. Vasta 2010-luvulta lähtien kaunokirjallisuuden kentälle on noussut uudestaan merkittävä määrä yhteiskuntaluokkaan kiinnittynyttä tarinankerrontaa. Samalla työväenluokkaiset protestit sosiaalisessa mediassa, kaduilla ja äänestyspaikolla ovat saaneet sytykkeensä kokemuksesta, että ”meitä ei kuunnella” tai ”meillä ei ole sananvaltaa”. Julkisessa keskustelussa työväenluokka esitetään usein nostalgiseen menneisyyteen jämähtäneenä antagonistina arvoliberaalille keskiluokalle tai pelkistettynä teollisen rakennemuutoksen uhrina. Vaikka Kerrottu luokka kiinnittyy luokkapuheen kultakauteen, pitkään 1970-lukuun, kulkee mukana myös nykyinen yhteiskunnallinen kertomuskehys - seuraava suuri luokkapuheen aikakausi.