Sade ropisee, ruutu houkuttaa. Mitä tehdään?

Kesästä puhutaan usein kuin se olisi yhtä suurta mansikkakakkua, täydellisiä uintikelejä ja paljaita varpaita nurmikolla. Joskus se sitä onkin.

Mutta suomalainen kesä on välillä myös sadetta. Märkiä kenkiä eteisessä. Villasukkia heinäkuussa. Harmaa taivas, joka tuntuu unohtaneen liikkua. 

Ja sitten on lapsi. Hän makaa olohuoneen lattialla puoliksi sohvatyynyn alla ja ilmoittaa: “On tylsää.”

Vanhempi seisoo kahvikuppi kädessä. Puhelin tai tabletti on pöydällä. Se näyttää juuri sillä hetkellä yllättävän hyvältä ratkaisulta. Yksi video vain. Tai kaksi.

Sitten sade on jo lakannut, mutta kukaan ei huomaa, koska kaikki ovat uppoutuneet omiin ruutuihinsa.

Näin käy helposti. Ruutu on nopea, helppo ja aina valmis. Se ei kysy, missä sakset ovat. Se ei jätä murusia pöydälle. Se ei pyydä vanhempaa leikkimään kahvilan asiakasta.

Mutta ruutu ei myöskään opeta lasta keksimään itse, löytämään omia juttuja ja ideoita. Siksi sadepäivä voi olla hyvä hetki harjoitella jotakin tärkeää: mitä teen, kun en heti tiedä mitä tekisin? 

Sadepäivän kahvila

Yksi helpoimmista ideoista on sadepäivän kahvila.

Lapselle voi sanoa: “Perusta meille sadepäivän kahvila. Päätä nimi, paikka ja kolme tarjoilua.”

Sen jälkeen kannattaa antaa lapsen tehdä rauhassa. Kahvila voi syntyä keittiön pöydän ääreen, sohvan viereen tai keskelle olohuonetta. Tarjoilu voi olla voileipä, jogurtti, omena, keksi tai lämmin kaakao. Jos kahvilan erikoisuus on kolme rusinaa lautasella, sekin käy. Moni suuri idea on alussa kuulostanut oudolta.

Lapsi voi tehdä ruokalistan ja kyltin. Hän voi päättää hinnat. Mehu saattaa maksaa 100 euroa. Se ei haittaa. Inflaatio on iskenyt kahvilabisnekseen. Itsetehtyjä leikkiseteleitä voi käyttää tai miksei vain näkymätöntä mielikuvitusrahaa.

Vanhemman tehtävä on olla asiakas. Tilata jotakin. Kysyä suositusta. Kiittää palvelusta. Ehkä vähän ihmetellä, miksi lusikat ovat villasukan sisällä, mutta vain vähän.

Tässä ei lopulta ole kyse välipalasta. Kyse on siitä, että lapsi saa suunnitella, päättää ja toteuttaa. Hän ei vain odota, että joku viihdyttää häntä. Hän tekee itse päivän ensimmäisen siirron. Se voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta se ei ole ollenkaan merkityksetöntä.

Sisäseikkailu alkaa pienestä

Sisäseikkailu kuulostaa lapsesta varmasti houkuttelevalta, vaikkei se tapahtuisikaan sisäseikkailupuistossa. Lapselle voi nimittäin antaa tehtävän: “Keksi kotiin kolmen rastin seikkailu.”

Yhdellä rastilla voi ratkaista arvoituksen. Toisella voi tehdä liikunnallisen tehtävän. Kolmannella voi etsiä piilotetun esineen. Seikkailun voi tehdä sisarukselle, kaverille, vanhemmalle tai pehmoleluille. Pehmolelut ovat siitä hyviä osallistujia, etteivät ne yleensä riitele säännöistä.

Usein lapsen mielikuvitus ei tarvitse suurta ohjausta. Se tarvitsee vain pienen sysäyksen, ja joskus hieman aikaa ajattelulle, jotta lapsen oma idea ehtii syntyä.

Elokuva kotona voi olla tapahtuma

Miltä kuulostaa pitkä elokuva sadepäivän iloksi?

Ruutuhan ei ole vihollinen, vaan ongelma alkaa usein silloin, kun elokuvasta tulee loputonta valitsemista, vaihtamista ja vielä yhden videon etsimistä. Kaikki ovat väsyneitä jo ennen kuin mikään on edes alkanut.

Siksi kotileffalle kannattaa antaa rajat. Ensin päätetään, mitä katsotaan. Mikä olisi se yksi elokuva tai suosikkisarjan jakso, joka tänään katsotaan? Moni on huomannut, että “katsotaan nyt jotain” -tila, joka kestää 45 minuuttia, päättyy usein kaikkien pahaan mieleen.

Kun elokuva tai sarja on valittu, voi katselun nostaa uudelle tasolle vaikka tekemällä eväät valmiiksi. Miksi ei tekisi oikeita lippujakin? Joku saa olla ovimies, joku popcorn-vastaava ja joku erittäin tärkeä tyynypalvelun johtaja.

Kun ohjelma loppuu, ruutu menee kiinni. Tämä on tärkeä kohta, jotta lapsi oppii, että ruutuhetkellä on alku ja loppu. Elokuva oli elokuva. Se ei ollut portti jatkuvaan ruudun selailuun.

Elokuvan jälkeen voidaan jatkaa kokemusta helposti. Lapsi voi piirtää parhaan kohdan, keksiä jatko-osan tai rakentaa yhdelle hahmolle kodin legoista. Hän voi myös tehdä elokuvasta arvostelun ja kertoa, kenelle sitä suosittelisi.

Näin ruutuhetki ei valu koko päiväksi. Se saa paikan päivässä, mutta se ei vie sitä kokonaan.

Tylsyys ei ole vaarallista

Sadepäivän ei tarvitse olla aurinkoisen päivän korvike. Sen ei tarvitse olla täydellinen lomapäivä tai tuottaa unelmien perhemuistoja, joista joku tekee myöhemmin kuvakirjan.

Sateessa saakin olla vähän nuhjuista. Voi lukea sohvalla. Rakentaa majaa. Syödä välipalaa pöydän alla. Kuunnella äänikirjaa. Piirrellä ilman tavoitetta.

Saa myös olla tylsää. Tämä on helpommin sanottu kuin arjessa kestetty. Moni vanhempi tunnistaa kyllä ajatuksen, että toisinaan tylsyys tekee lapselle hyvää. Mutta tämä tieto ei auta sillä hetkellä, kun lapsi makaa lattialla, huokailee ja alkaa neuvotella lisäruutuajasta viiden minuutin välein.

Silloin vanhemmalle tulee helposti tunne, että asia pitäisi ratkaista heti. Että tylsyys pitää poistaa. Että lapselle pitäisi keksiä tekemistä, ennen kuin olohuone muuttuu väittelykerhoksi.

Mitä jos vanhempana kokeilet kuitenkin kestää hetken tylsyyttä ja sitten annat pienen töytäisyn oikeaan suuntaan? Riittää, että annat lapselle yhden alun. “Keksitkö meille kahvilan?” “Rakennetaanko maja?” “Piirrä, miltä sade kuulostaa.”

Vähitellen lapsi voi huomata jotakin tärkeää: tylsyys ei ole umpikuja. Se on usein vain hetki ennen omaa mielenkiintoista ideaa.

Lue myös Sisufyn kanssa yhteistyössä tehty kesäkuun blogi: Kun lasten kesäloma alkaa, mutta vanhempien työt jatkuvat.