Raoul Palmgren (1912-1995) on tärkeimpiä suomalaisia vasemmistointellektuelleja, eläessään kiitelty ja kiistelty. Oriveteläisen kruununvoudin pojan tie vasemmiston loistavimmaksi journalistiksi ja työväenkirjallisuutemme historioitsijaksi ei ollut ennalta viitoitettu. Lapuan liike ja Mäntsälän kapina saivat tulenkantajia ihailleen vapaamielisen opiskelijan lukuvuonna 1931-32 kurvaamaan Akateemisen Sosialistiseuran vasempaan siipeen. Vuosikymmenen mittaan hänestä sukeutui vasemmiston terävin, lahjomattomin ja tyyliltään loistavin kirjoittaja. Hänen pistonsa osuivat niin tarkasti, että Väinö Tanner erotutti hänet SDP:stä vuonna 1937. Riippumattomana vasemmistolaisena hän lähti talvisotaan, muttei enää jatkosotaan. Pääosan sota-ajasta hän vietti poliittisena vankina Suomen vankiloiden saaristossa.

Heti sodan jälkeen Palmgren liittyi SKP:hen, mutta kommunistia hänestä ei koskaan tullut. Kari Sallamaa torjuu perustellusti väitteet hänestä kansallisena kommunistina, jollaisena kirjoittaja esittelee Palmgrenin suosijan Yrjö Leinon. Sallamaa kumoaa tukun muitakin Palmgreniin iskettyjä leimoja ja väärinkäsityksiä.

Palmgren nousi pian SKDL:n pää-äänenkannattajan Vapaan Sanan päätoimittajaksi, kunnes SKP moninkertaisten riitojen päätteeksi erotutti hänet vuoden 1952 lopussa. Riidat koskivat Jugoslavian itsenäistä sosialismin tietä, filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartrea ja Suomen kansallista Suurta linjaa, mikä on Palmgrenin keskeisen pamfletin nimi vuodelta 1948. Hän loi Vapaasta Sanasta merkittävän keskusteluareenan, jossa erityisesti hän itse viitoitti kansallis-demokraattista linjaa, myös pakinoitsijanimellään Hapan. Monipuolisena ja iskukykyisenä pakinoitsijana Hapan nousee kärkikolmikkoon Eino Leinon ja Gus Mattssonin rinnalle.

Palmgren oli ennen sotaa sopinut väitöskirjan aiheeksi Suomen työväenliikkeen kaunokirjallisuuden, mutta vainovuodet ja lehtikiireet olivat estäneet hankkeen toteuttamisen. Ulosheitto lehdestä ja liikkeestä soi aikaa paneutua väitöskirjaan, mutta toimeentulo oli hankittava muualta, ensin freelancerina, sitten kaupunginkirjaston johtajana Kemissä ja Vaasassa. Valmistuttuaan väitöskirjakäsikirjoitus oli niin laaja, että tekijä esitti akateemiseksi opinnäytteeksi vain sen teoreettisen osuuden. Sillä hän väitteli Helsingin yliopistossa syksyllä 1965 julkaisten seuraavana vuonna itse ainesmassan kahtena tuhtina niteenä nimellä Joukkosydän.
Näillä meriiteillä Palmgren haki tuoreeltaan vasta perustetun Oulun yliopiston humanistisen osaston kirjallisuuden professuuria, mutta akateemisen myllyn hitauden takia hän aloitti professorina syyslukukaudesta 1968. Virka-aikanaan Palmgren tuli tunnetuksi opiskelijoiden ajaman YYÄ-hallinnonuudistuksen raivoisana vastustajana. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus olisi suistanut korkeakoululaitoksen turmioon, professori argumentoi.

Professorikaudellaan Palmgren ei julkaissut opuksia keskittyen opetukseen ja hallintoon, mutta eläkevuosina vuo aukeni. Elämäkerta Maksim Gorkista 1978, kolmiosaiset tekstivalikoima 1980-82 ja itsenäisyyden ajan työväenkirjallisuuden historia Kapinalliset kynät 1983-84, kaupunkia ja tekniikkaa kirjallisuudessa koskeva katsaus 1989 ja joutsenlaulu, paluu lehdistön maailmaan nimellä Täällä toimitus (1994) osoittavat ”loistavan Palmgrenin” uskomatonta tuotteliaisuutta ja työtarmoa. Varsinkaan työväenliikkeen kirjallisuuden suurtyöt eivät yhdeltä hengeltä enää sujuisi, vaan tällaisiin hankkeisiin istutettaisiin Suomen akatemian rahoittama työryhmä.

Kari Sallamaan Palmgren-teos on intellektuaalinen elämäkerta, jossa pääpaino on kohteen tuotannossa, niin lehtiteksteissä kuin teoksissa. Samalla valottuu miehen tie, hänen suhteensa ystäviin ja vihollisiin: porvareihin, sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin, akateemikoihin ja työläisiin, naisiinkin, hänen maailmankatsomuksellinen perustansa ja kirjalliset ihanteensa. Loppuun saakka aktiivisen toiminnan varrella yksi pysyi, tyylin loisto ja toinen, uskollisuus nuoruuden ihanteille, vapaudelle ja oikeudelle. Hän tiesi oman arvonsa ja seisoi murtumattomana linnoituksena lyhytnäköisyyden valtaa vastaan.