Psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvisen uusin teos Itsekkyyden aika. Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin on ollut alkuvuoden myydyin tietokirja. Haastattelimme Liisa Keltikangas-Järvistä maaliskuussa ja kävimme erittäin mielenkiintoisen keskustelun kirjan keskeisistä löydöksistä ja sen herättämistä ajatuksista.
Kirjan nimi on itsekkyyden aika. Mistä kirjan nimi tuli?
Kirjan nimessä oli jonkin aikaa sana narsismi, mutta kirjoitustyötä tehdessä mietin, että en ole kirjoittamassa häiriöstä vaan kulttuurisesta muutoksesta. Ihmiskuva muuttui 1980-luvulla tuli talouselämän muutoksen seurauksena uusi ihmiskuva. Ihminen muuttui yhteisön jäsenestä korostuneesti yksilöksi. Tämä vaikutti yhteiskunnassa kaikkeen aina lapsien kasvattamisesta lähtien. Yksilöllisyyden "löytyminen" oli lähtökohtaisesti positiivinen asia, mutta nykyisiä toimintatapoja katsoessa herää kysymys milloin yksilöllisyyden kulttuuri muuttui itsekkyydeksi. On kyse isommasta ilmiöstä kuin yksittäisten ihmisten toiminta.
Mikä on itsekkyyden kulttuurissa huolestuttavinta?
Terve yksilöllisyys ei johda itsekkyyteen, vaan terveeseen yksilöllisyyteen kuuluvat myöskin hyvät sosiaaliset taidot, joihin puolestaan kuuluu muiden arvostaminen, kuunteleminen ja oikeuksien kunnioittaminen. Terveellä tavalla yksilöllinen ihminen kunnioittaa ja arvostaa myös toisia. Itsekkyyteen kuuluu aina vaikeus ymmärtää, että on asioita oman kokemusmaailman ulkopuolella. Yhteisöllisyys tarkoittaa kykyä ajatella muitakin ja kykyä luopua jostakin muiden hyväksi. Kyse on ensisijaisesti ajattelumallista ja sitä seuraavasta toiminnasta. Itsekkyys johtaa siihen, että sosiaaliset taidot rapautuvat, ne eivät kehity, sosiaaliset pelot kasvavat ja sillä on laaja-alaiset merkitykset.
Kuka kärsii itsekkyyden kulttuurista eniten?
Seniorit ovat ehkä eniten suojassa siksi, että heillä on kokemusta aiemmasta kulttuurista ja silloin opittuja sosiaalisia taitoja. Lapset ja nuoret ovat haavoittuvia ja reagoivat nyt eniten, kasvavat mielenterveysongelmat ovat osoitus tästä. Työikäisillä tulee työuupumusta. Kulttuurin muutoksesta ei kuitenkaan voi tehdä sukupolviongelmaa. ei voi osoittaa yhtä sukupolvea, joka muutti kulttuurin, ja kun kulttuuri muuttuu, se vaikuttaa kaikenikäisiin ihmisiin.
Mitkä ovat keskeisiä psykologisia mekanismeja, jotka aktivoituvat, kun ihminen kuuluu ryhmään tai kokee kuuluvansa ryhmään?
Ihmiselle on lajityypillistä olla osa ryhmää. Oikeastaan koko hänen minuutensa kasvaa yhteisössä. Ihminen oppii vuorovaikutustaidot. Esimerkiksi kompromissikyky on hyvin tärkeä taito. Freud aikoinaan sanoi, että luopuminen itsekkäästä omien halujen toteuttamisesta on sivistyksen ja yhdessä elämisen hinta.
Onko suomalaisessa kulttuurissa jotain, mikä erityisen hyvin tukee yhteisöllisyyttä?
Suomessa on vahva talkooperinne ja yhdessä tekemisen kulttuuri, mikä on näkynyt vireänä yhdistyselämänä, joka osoittaa, että meillä on valmiutta toimia yhdessä. Toisen auttaminen on ollut meidän kulttuurissamme vahvana. Toisaalta meillä on erikoinen ja hyvin suomalainen ilmiö, joka on yksin pärjäämisen ihanne, joka taas ei johda yhteisöllisyyteen.
Suomessa ei ole ollut niinkään tyypillistä, että kokoonnutaan yhdessä ravintolaan viettämään iltoja, kuten vaikka Italiassa, vaan olemme toiminnan ja tekemisen kautta yhdessä. Ja yhdessä tekeminen on tapa, jolla yhteisöllisyys saadaan nousemaan, ja yhteisöllisyyden nousu puolestaan tuo mukanaan laaja-alaisia positiivisia muutoksia.
Miten yksilöllisyys ja toisaalta hyvää tuottava yhteisöllisyys voivat elää rinnakkain ilman että kumpikaan kärsii?
Tämä on erittäin hyvä kysymys, koska minä olen nyt tässä yhteydessä ruvennut määrätietoisesti välttämään sanaa yksilöllisyys, koska yksilöllisyys on eri asia kuin itsekkyys. Yksilöllisyys on hyvä asia, itsekkyys ei. Ero on minusta tärkeä ymmärtää ja siksi puhun mieluummin vain itsekkyydestä.
Ihminen kasvaa yksilöksi vahvassa yhteisössä. Terve yksilöllisyys ei johda itsekyyteen, vaan terveeseen yksilöllisyyteen kuuluu myöskin toisten ihmisten ymmärtäminen, yhteisen edun eteen toiminen ja kompromissien tekeminen.
Vahva puheenvuoro yltiöyksilöllisestä kulttuurista, jossa ennen narsismina pidetyt piirteet ovat muuttuneet normiksi. Kirja osoittaa, miten jatkuva itsensä korostaminen, menestyspaine ja vertailu heikentävät erityisesti nuorten mielenterveyttä ja rapauttavat yhteisöllisyyttä. Keltikangas‑Järvinen avaa ilmiön taustoja tutkimukseen nojaten ja tarkastelee sen vaikutuksia yksilöihin ja yhteiskuntaan. Teos tarjoaa myös suuntaviivoja kohti terveempää ja inhimillisempää kulttuuria.
